Latina.html



Latina (lat. lingua Latina, sermo latinus) on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin alun perin vain Roomassa ja sitä ympäröivällä Latiumin alueella Italiassa. Rooman valtakunnan hallinnon kielenä se levisi laajalle synnyinseutunsa ulkopuolelle. Nykyään latina on sammunut kieli, koska sitä ei enää puhuta äidinkielenä. Latina pysyi silti pitkään tieteen ja taiteen oppineiden yhteisenä lingua francana, kunnes ranska syrjäytti sen.

Latina ei kuitenkaan hävinnyt tyystin. Romaaniset kielet, kuten espanja ja ranska, kehittyivät klassisen latinan puhutusta muodosta, vulgaarilatinasta. Paitsi Euroopassa, romaanisia kieliä puhutaan myös kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. Romaaniset kielet eivät välttämättä eroa toisistaan kiinan ja arabian murteita enempää, vaikka ne luetaan eri kieliksi.^[1][2] Näin ajateltuna latina eri muodoissaan on edelleen maailman puhutuimpia kieliä.

Joissakin yhteyksissä latina on pysynyt käytössä jatkuvasti ja sitä opetetaan yhä kouluissa ja yliopistoissa eri maissa. Se on nykyäänkin katolisen kirkon pääkieli ja sitä käytetään edelleen lääketieteen tautiluokituksissa, eliöiden tieteellisissä nimissä ja oikeustieteen periaatteiden nimityksissä. Latinan sanasto on laajemminkin käytössä lainasanojen muodossa lukuisissa nykyään puhutuissa kielissä.

muokkaa Historia

Pääartikkeli: Latinan historia

Keisari Tituksen riemukaaressa lukee latinaksi: "SENATUS POPULUSQUE ROMANUS DIVO TITO DIVI VESPASIANI F. VESPASIANO AUGUSTO" ("Rooman senaatti ja kansa jumalalliselle Titus Vespasianus Augustukselle, jumalallisen Vespasianuksen pojalle").

Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita nykyisen Italian alueella puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski, etelän kreikkalaisalueiden kreikka, sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kieli toimi Välimeren länsiosien yleiskielenä Puunilaissodista, 200-luvun eaa. lopulta aina karolingiselle ajalle (700–800-luvut), jolloin siitä kehittyneet kansankielet eriytyivät toistaan nopeammin; kirjakielenä latinan asema säilyi renessanssiaikaan saakka.

muokkaa Kultaa ja hopeaa

Latinan kielen kultakaudeksi kutsutaan nykyisin yleensä ajanjaksoa noin 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.

Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.

Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

muokkaa Vulgaarilatina

Cicero.

Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää, "arkipäiväistä" latinaa. Se tarkoittaa yleisesti puhekieltä ja erityisesti "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikinaikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.

Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja vähitellen ne erilaistuivat siinä määrin, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Näin syntyivät romaaniset kielet – muun muassa ranska, espanja, portugali, galego, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.

Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval, juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta caballus, eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

muokkaa Keskiaikainen latina

Vaikka keskiajalla kansan puhumat latinan murteet erilaistuivat eri kieliksi, pysyi latina yhä käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen.

Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.

Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

muokkaa Humanistilatina

Erasmus

Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.

Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

muokkaa Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen.

Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Opiskelijat käyttivät eräissä yliopistokaupungeissa latinaa puhekielenäkin, koska se oli usein ainoa yhteinen kieli, jota eri maista tulleet opiskelijat osasivat. Tästä syystä esimerkiksi se Pariisin kaupunginosa, jossa Sorbonnen yliopisto sijaitsee, sai vielä nykyäänkin käytetyn nimen Quartier Latin. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Vatikaanin viralliset asiakirjat ovat vielä tänä päivänä latinaksi. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kiinnostuksen kohteeksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englanti kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

muokkaa Latina Suomessa

Vanhimmat tunnetut latinankieliset kirjoitukset Suomessa lienevät roomalaisissa kolikoissa, joita kulkeutui Suomeen jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina. Näitä kuitenkaan tuskin ymmärrettiin. Latinaksi olivat myös jotkin rautakautisten miekkojen säiläkirjoitukset. Suomessa toisinaan kopioitiin kolikoita ja ehkä säiläkirjoituksiakin, vaikka kirjoitusmerkkien merkitystä ei ymmärretty.

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.

Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että laajempana.^[3]

Yleisradio on esittänyt latinankielisiä uutislähetyksiä, joissa kerrotaan nykyajan tapahtumia latinaksi. Jukka Ammondt on tehnyt 1990-luvulla kolme latinankielistä CD-levyä, jotka sisältävät suomalaisia tangoja ja Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiä lauluja.

muokkaa Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa, kuten volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.

Latinasta, samoin kuin kreikasta, on myös peräisin suuri joukko kansainvälisiksi tulleita sanoja, varsinkin tieteellisiä termejä ja muita ns. sivistyssanoja, joita nykyisin käytetään vain hieman muuntuneina lähes kaikissa kielissä.

Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisestä uutislähetyksestä Nuntii Latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan sekä latinalaisittain kirjoitettuun kreikkaan: Canis lupus - susi, Corvus corax - korppi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan ja muiden alojen termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

muokkaa Latina ja nykykielet

Romaaniset kielet, jotka ovat kehittyneet latinasta, ovat tutkimusmatkailijoiden myötä levinneet ympäri maailmaa. Tummankeltainen väri merkitsee virallisen kielen asemaa ja vaalea suurta vähemmistöä.

Nykyisistä kielistä kaikkein lähintä sukua latinalle ovat romaaniset kielet, jotka kaikki ovat noin 2000 vuoden aikana kehittyneet puhutusta latinasta eli niin sanotusta vulgaarilatinasta. Myös muut indoeurooppalaiset kielet, kuten kelttiläiset ja germaaniset kielet, ovat sukua latinalle, mutteivät niin läheistä. Koska latinalla oli niin merkittävä asema Euroopassa, se on antanut useita lainasanoja lähestulkoon kaikkiin Euroopassa puhuttuihin kieliin.

Esimerkkinä latinan ja romaanisten kielten läheisyydestä voidaan käyttää latinan sanaa lingua, "kieli". Romaanisissa kielissä sana ei ole muuttunut juurikaan. Espanjassa se on lengua, portugalissa língua, italiassa ja galegossa lingua, ranskassa langue, katalaanissa llengua, sardissa limba ja romaniassa limbă. Englanti puolestaan on saanut oman language-sanansa lainasanana ranskan kautta. Muiden indoeurooppalaisten kielten vastaavat sanat eroavat latinasta enemmän, vaikka ovatkin eräissä tapauksissa myös romaanisen kielialueen ulkopuolella peräisin samasta kantasanasta; vrt. englannin tongue, saksan Zunge ja ruotsin tunga.^[4]

muokkaa Lääketieteellinen latina

Lääkärit joutuvat päivittäisessä työssään paljon tekemisiin latinan kielen kanssa. Diagnoosit ja toimenpidekuvaukset laaditaan näet edelleen latinaksi, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat sen, että eri maiden ammatinharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia. Verbejä ja pronomineja käytetään vähän, mutta substantiiveja, adjektiiveja ja lyhennyksiä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Yksinkertaisessa diagnoosissa sairauden tai vamman paikka osoitetaan genetiivillä, joka asettuu sairautta merkitsevän pääsanan jälkeen. Myös prepositioilmaukset ovat diagnoosilatinassa yleisiä.

Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, se muodostuu yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

muokkaa Latinan ääntämisestä

Osa latinankielisen Raamatun käsikirjoitusta 500-luvulta.

Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä ja muihin kieliin kulkeutuneita lainasanoja, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.

muokkaa Klassinen ääntämys

Nykyään Suomessa käytetään yleensä suomea äidinkielenään puhuville sopivaksi mukailtua ja yksinkertaistettua versiota latinan ns. klassisesta ääntämyksestä, joka on tiedeyhteisön rekonstruktio tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa opetellaan Suomessa lausumaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:

• c lausutaan aina k:na: circus [kirkus]
• ae ja oe lausutaan ee:nä, esimerkiksi amoenae [ameenee], luonnonkauniit, paitsi jos a ja e kuuluvat eri tavuihin, esimerkiksi aer [aaer], ilma, ilmakehä. Joskus kirjaimien kuulumista eri tavuihin merkitään treemalla eli erokepisteillä ¨, esimerkiksi Aboënsis, turkulainen.
  • Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan aikaisempaa tasavallan ajan latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden aiemman foneettisen asun [ai] ja [oi].
  • Todennäköisesti tasavallan lopun aikojen ääntämys olisi ollut näiden kahden välimaastossa - suunnilleen [ae], [oe], kuten Savon murteessa suomen kielessä.
• i-kirjaimella merkitään, paitsi i-vokaalia, myös äänteitä j, ji ja ij; esimerkiksi iam [jam], inicere [injikere], maior [maijor].
• ng-äänteen jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali; esimerkiksi lingua [lingva].
• s:n jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali: suadent [svaadent].
• qu lausutaan kv: aqua [akva]
• ch äännetään k:na: pulcher [pulker].
• th esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään t:nä: Thebae [Teebee].
• ph esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään f:nä: philosophus [filosofus].
• Latinassa ei ole kirjaimia eikä äänteitä ä:lle tai ö:lle.

Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa, katso [1], mutta käytännössä nykyisin opetetaan yllä mainitun kaltaista ääntämistä.

muokkaa Keskiaikainen ja muu ääntämys

Lausuttaessa latinaa keskiaikaisten ääntämissääntöjen mukaan:^[5]

• c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin (e, i, y, ae, oe) edessä; esimerkiksi Cicero [tsitseroo]
• ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esimerkiksi tristitia [tristitsia]. Ääntämys on alkuperäinen jos t-kirjainta edeltää s, esimerkiksi bestia beestia
• sc äännetään etuvokaalin edellä s

Eri kieliä puhuvat ääntävät latinaa eri tavoin. Siinä, missä suomalaiset lausuvat c:n aina [k], joissakin kielissä se lausutaan eri tavalla ennen etuvokaalia, esimerkiksi englantilaiset lausuvat tuolloin [s] ja italialaiset [tš]. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

muokkaa Vokaalipituus

Latinassa ei merkitä lyhyitä ja pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kestoon. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla.

Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen, kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo], oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle vaakaviivalla.

Kannattaa myös muistaa, että se latina, jota nykyään opetetaan, oli kirjakieltä, eikä (välttämättä) puhuttua kieltä. Jotkut tutkijat epäilevät, että puhutussa latinassa kaikki vokaalit olivat lyhyitä, ja pitkien vokaalien ääntäminen pitkinä oli niin sanottua oppineiden ja yläluokan hienostunutta puhetta.^lähde? Romaanisissa kielissä, jotka pohjautuvat puhuttuun latinaan, pitkien ja lyhyiden vokaalien erottelulla ei ole merkitystä, ja vokaali ääntyy muita pidempänä lähinnä vain silloin, jos sen kohdalla on sanan paino.

muokkaa Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. J, U, W sekä ligatuurit Æ ja Œ on keksitty myöhemmin; K esiintyy vain harvoissa sanoissa arkaaisena jäänteenä; Y ja Z edustavat latinalle vieraita äänteitä ja otettiin käyttöön kreikkalaisten lainasanojen kirjoittamista varten. Erillisiä pieniä kirjaimia ei ollut. Numerot näyttivät samoilta kuin kirjaimet. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit).

Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esimerkiksi Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esimerkiksi Romanus, Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia J ja U näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten I ja V tilalla, joskin J-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta W ei käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia.

Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.

Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:

• Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia J ja U. Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
• Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
• Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

muokkaa Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun nykyaikaisia nimiä tai lainasanoja käytetään latinankielisessä tekstissä, niitä pitää joskus taivuttaa sijamuodoissa. Käytäntöjä taivutukseen on monia, seuraavassa on esitelty muutamia:

• Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi kaikki hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
• Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet. Esim. Iran voi olla Irania.
• Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan antiikin aikaiseen muotoon, josta se on johdettu. Käytäntö toimii hyvin latinalais- ja kreikkalaisperäisten nimien kohdalla, sekä sellaisten muista kielistä peräisin olevien nimien kohdalla, joiden latinannoksia tai kreikannoksia esiintyy antiikin kirjallisuudessa (kuten esimerkiksi raamatulliset heprealaiset nimet). Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Mari voi olla Maria, Pentti voi olla Benedictus, Juho voi olla Iohannes, Niko voi olla Nicolaus, Dmitri voi olla Demetrius jne. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu latinalais-kreikkalaisesta nimiperinteestä tai sitä ei esiinny antiikin kirjallisuudessa (esimerkiksi Aino tai Muhammad), valinnan joutuu joka tapauksessa tekemään itse tai etsimään myöhemmässä latinassa käytettyjä vakiintuneita muotoja esimerkiksi keskiajan kirjallisuudesta tai vaikkapa Nuntii Latini -ohjelmasta.

muokkaa Kielioppia

Pääartikkeli: Latinan kielioppi

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

muokkaa Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessä. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi ja lokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme: maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.

Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa suvussa, luvussa ja sijassa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pistetään yleensä viimeiseksi.

Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys).

Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa" (suora järjestys).

Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Heprealaiset eivät taivu ollenkaan. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaisten prepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu yleisin suomennos, joka vastaa kysymykseen "millä (välineellä)?" (ablativus instrumenti).^[6] Lisää latinan ablatiiveistä on artikkelissa ablatiivi.

muokkaa I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae.

Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies), agricola (maanviljelijä), iurista (lainoppinut, asianajaja) ja incola (asukas), jotka ovat maskuliineja.

muokkaa II deklinaatio

Genetiivin pääte -i.

Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:

Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän muun muassa Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka ovat feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.

Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössä e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen. Poikkeuksena ovat -ius-loppuiset sanat kuten Iulius. Niiden kohdalla vokatiivi on -i. Esimerkiksi Iulii! (Iulius!).

muokkaa III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, muun muassa rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

muokkaa IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

muokkaa V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

muokkaa ACI

ACI eli accusativus cum infinitivo (suomeksi "akkusatiivi infinitiivin kanssa") on nimitys latinassa tavalliselle lauseenvastikkeelle, joka yleensä suomennetaan että-lauseella tai partisiippirakenteella. Se esiintyy yleensä alistettuna tietyille verbeille, joita ovat mm. aistihavaintoihin liittyvät verbit.

Esimerkki:

Video puellam pilam iactare

Näen tytön heittelemässä palloa (puellam: akkusatiivi; iactare: infinitiivi)

muokkaa Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Aikamuotoja ovat preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti, I futuuri ja II futuuri. Konjugaatioita on neljä, jotka tunnistaa aktiivin preesensin infinitiivin päätteestä: -āre I, -ēre II, -ere III ja -īre IV. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esimerkiksi amo, amavi, amatum, amare (rakastaa).

Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat kuitenkin olla-verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa-verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset sekä muutama muu.

Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäisessä persoonassa: amo (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä: amare (rakastaa).

muokkaa Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:

• Veni, vidi, vici. - Tulin, näin (ja) voitin (Julius Caesar)
• Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
• Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
• Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
• Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
• Concordia res parvae crescunt. - Pienet asiat kasvavat yhteisymmärryksellä. (Ateneumin kyljessä.)
• O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
• Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
• In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
• Divide et impera - Hajota ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
• Vade mecum! - Kulje kanssani.
• Quidquid latine dictum sit, altum videtur. - Mikä tahansa latinaksi sanottu kuulostaa syvälliseltä.

Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.

muokkaa Kirjallisuutta

muokkaa Sanakirjat

• Joh. Gabr. Geitlin, Suomalais-latinalainen sanakirja (SKS 1883, 1996) - laaja, joskin vanhahtava suomi-latina sanakirja. Sisältää runsaasti Pitkärannalta puuttuvaa agraarisanastoa sekä käyttöesimerkkejä.
• Reino Hakamies, Glossarium Latinitatis Medii Aevi Finlandicae (Helsinki 1958) - Suomalaisen keskiajan latinan erityissanasto.
• Ivar A. Heikel, Latinalais-Suomalainen Sanakirja (Otava 1933) - keskilaaja suomi-latina sanakirja, jossa esiintyy latinistilegendan mukaan vain yksi Strengiltä puuttuva sana: cochlear ('lusikka').
• J.W.Salmi - Edwin Linkomies, Latinalais-suomalainen sanakirja (Otava 2000) - pieni, kätevä sanakirja, sanojen merkityksiä selitetty kattavammin kuin esim. Pitkärannan sanakirjassa, soveltuu siksi hyvin tunnetuimpien roomalaisten kirjailijoiden lukemiseen
• Tuomo Pekkanen - Reijo Pitkäranta, Nykylatinan sanakirja (SKS 2006) – Pääosin latinankielisissä uutisissa käytettyyn terminologiaan ja uudissanastoon pohjautuva noin 20 000 hakusanan kaksisuuntainen sanakirja.
• Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi suppeahko sanakirja, jossa verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla. Sanakirjan suurin ansio lienee sen päivitetty suomi-latina -osuus.
• F.W. Rothsten, Latinalais-Suomalainen Sanakirja Koulujen tarpeeksi (SKS 1884) - Laaja latina-suomi sanakirja, jossa runsaasti esimerkkejä sanojen käyttötavoista sekä idiomeja.
• Adolf V. Streng, Latinalais-suomalainen sanakirja (SKS 1999) - Laaja sanakirja latinankielisten alkuperäistekstien ymmärtämiseen. Sisältää myös otteita ja käyttöyhteyksiä.

muokkaa Oppikirjat ja kieliopit

• Maija-Leena Kallela ja Erkki Palmén, Clavis Latina (Finn Lectura ja Opetushallitus) – Clavis Latina on lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen. Kolmas osa ilmestyy kevään 2006 aikana.
• Edwin Linkomies, Latinan kielioppi (Otava 1974) - kattava peruskielioppi.
• Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – kattava peruskielioppi.
• Adolf V. Streng, Latinan kielioppi (WSOY 1958)- Laajempi suomenkielinen latinan kielioppi.
• Weikko Pakarinen, Latinan kielioppi (Otava 1926) - Laajin ja pedantein suomenkielinen latinan kielioppi.
• Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
• Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)
• Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
• Helena Rönkä ja Erkki Auvinen, Salve! (Opetushallitus 2004) - Kaksiosainen kirjasarja latinan opetukseen peruskoulun ylemmille luokille.

muokkaa Muu latinan kieleen liittyvä kirjallisuus

• Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. (Suom. ja toim. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen) – Ajankuvaa Roomasta vuodelta 100 suomeksi ja latinaksi.
• Reijo Pitkäranta, Suomen kirkkojen latina (SKS 2004) – Suomen kirkollisissa rakennuksissa esiintyvät latinankieliset tekstit kommentaareineen.
• Apicius: Roomalainen keittokirja – De re coquinaria. (Suom. ja toim. Tuulikki Elo, Heikki Laakkonen ja Eero Valjakka) – Kulinarismin klassikon suomalais-latinalainen loistolaitos. (SKS 2002)

muokkaa Katso myös

• Academia Latinitati Fovendae
• Acta diurna
• Diis manibus
• Latinalaiset aakkoset
• Latinankielinen kirjallisuus
• Lorem ipsum
• Luettelo Suomen alueiden latinankielisistä nimistä
• Nuntii Latini
• Roomalainen nimi
• Rooman valtakunta

muokkaa Lähteet

muokkaa Aiheesta muualla

Wikikirjastossa on aihe: Latinan kieli.

• Vicipaedia. Pagina prima Latinankielinen Wikipedia
• Nuntii Latini - Yleisradion latinankieliset uutiset (myös teksti-tv:n sivu 365)
• Duodecimin johdatus lääketieteelliseen latinaan